Olen monesti saanut kysymyksiä ruokavalioasioista. Ihmisiä tuntuu kiinnostavan, mitä kestävyysurheilua harrastava vegaani suuhunsa laittaa, ja olen luvannut kirjoittaa aiheesta. Aika lunastaa tuo lupaus viimeinkin.
En tunne olevani minkäänlainen auktoriteetti ravitsemusasioissa. Kokemukseni ovat kuitenkin osoittaneet, ettei pyörän kulku ole ainakaan huonontunut sen jälkeen, kun pari vuotta sitten siirryin täysin vegaanisiksi. Sitä ennen olin pari vuotta ollut ”lakto-ovo-vegetaristi” eli söin edelleen juustoa, munaa ja maitoa sisältäviä ruokia, mutta hyvin vähän silloinkin.
En osaa kuvailla ruokavaliotani kovinkaan kattavasti kirjoittaen, joten ajattelin lähestyä asiaa kuvien muodossa. Näissä kuvissa on vajaan kuukauden ajalta otantoja syömistäni ruuista, mutta aivan kaikki ateriat eivät ole kuviin päätyneet. Näiden lisäksi on tullut syötyä reippaita määriä ruisleipää, tofua, kaurapuuroa, mysliä, soijajogurttia, soijarouhetta ja mansikkahilloa, joista suurin osa aamu-, väli- ja iltapaloistani koostuu.
Suurin ruokasyntini on liiallisten iltapalojen syönti: olen vähän väliä jääkaapilla iltaisin ja näiden ylimääräisten aterioiden rajoittamisen kautta yleensä säätelen painoani tarvittaessa. Nyt on taas käynyt perinteisesti, että olen lihonnut kisakaudella monta kiloa, kun miinuskaloreilla ajetut PK-lenkit ovat jääneet vähiin ja kisoihin tulee aina tankattua hyvin etukäteen, kisan aikana ja kisan jälkeen.
Heinäkuu on tullut vietettyä enimmäkseen lomalla, joten ravintoloissa on tullut syötyä tavallista useammin. Nykyisin se on vieläpä varsin helppoa, kun lähes kaikkialta saa vegaanisia vaihtoehtoja. Yleensä syön ulkona vain useamman päivän kisareissuilla ja pitemmillä ajomatkoilla kisoista kotiin.
Vegaanista ruokavaliota täydennän seuraavilla pillereillä: B12-vitamiini, rautalisä, sinkki, D-vitaamini muulloin kuin kesällä ja kalsium/magnesium. Näistä vain B12 on välttämätön lisä vegaanille, rautaa otan varmuuden vuoksi.
Nämä kuvat varmasti osoittavat sen, että vegaaniksi ryhtyäkseen ei ainakaan tarvitse olla kummoinen kokki. Sen verran simppelillä linjalla mennään 🙂
Lisätietoa urheilijan vegaaniruokavaliosta: Vegaaniliitto
Urheilevan vegaanin ravitsemus, osa 1 ja osa 2
Kemiönsaarelaisen hostellin aamupala. Kaurapuuroa hillolla ja saaristolaisleipää kuivana. Hotellien aamiaisilla olisi oman kokemukseni mukaan eniten petrattavaa vegaaniruokavalion huomioimisessa – niin Suomessa kuin ulkomaillakin.Tyypillisen työlounaani. ”Kokoa itse”-salaatti S-Marketista. Raasteita, avokadoa, oliiveja, pähkinöitä, sweetydropseja, taboulehia ja yleensä jokin proteiinilähde kuten falafelit, joita ei ollut saatavilla kyseisenä päivänä. Iltahuikopala. Pähkinöitä ja omenaa.Työpaikkalounas. Pääruokana tarjolla ollut kasvisvaihtoehto ei ollut vegaaninen, joten tyydyin lisukesalaatteihin.Mökkireissun huoltoasemalounas. Bataattiburgeri ranskalaisilla.Mökkilounas. Salaatti pastalla ja tofulla.Fiskarsin maastopyöräilyn välipala. Vegaanijätskiä ja mustaa kahvia. Nykyisin kauramaitoa saa kahviin tiskin alta lähes kaikista paikoista, mutta tältä kioskilta oli päässyt loppumaan.Fafa’sin vegaanimeze shoppailureissulla Kampissa.Kesälomaroadtripin lounas Hangossa. Classic Pizzan vegaanipizza.Tammisaarelaisen ”ensimmäisen aallon vegaanikahvilan” Vegan deluxe voileipä. Edellä mainittu kahvilatyyppi on sellainen kotikutoinen, hippihenkinen ja sliippaamaton.Kesälomaroadtripillä Mathildedahlin suklaapuodissa kevyt välipala.Mökkilounas. Nuudelisalaatti Mathildedahlin leipomon patongilla ja sinisellä (vegaanisella) Keijulla.Kevyt mökki-illallinen. Nuudelisoppa ja Mathildedahlin kyläpanimon vehnäolutta pieni lasillinen.Mökki-illallinen. Valmiiseen pakastepohjaan tehty pizza ilman juustoa. Helppoa, nopeaa ja terveellistä, aina ei pizza juustoa kaipaa. Päinvastoin täytteet maistuvat raikkaampina.Nopea illallinen kotona. Nuudeleita ja linssejä.Lounas kotona. Soijasuikaleita, pakastewokkivihanneksia ja täysjyvänuudeleita.
Kirjoittamani SM-maantien kisaraportti löytyy jo IBD cyclingin sivuilta, joten en lähde toistelemaan samoja asioita täällä uudestaan. Lisäksi Hanna oli meidän tiimin mukana kahden päivän ajan videokameroineen ja hänellä on lähes valmiina ”behind the scenes” tyylinen video viikonlopun kulusta, joka on ainakin omasta mielestäni hauskaa katsottavaa.
SM-tempo Noormarkku
SM-tempo ajettiin reilu viikko sitten perjantaina ja tulos oli suurin piirtein se mitä etukäteen uumoilinkin. Nordlundilta ja Martikaiselta tiesin ottavani turpiin, mutta epäilin ettei mitalisija kovin kauaksi varmaan jää. Yksi Trond Larsen sieltä kiilasi väliin, joten sijoitukseni oli siis neljäs. Tulokset ja Strava.
Mutkaa riitti matkalla
Reitti ja olosuhteet
Reittiä oli etukäteen mainostettu vain sanoilla ”pannukakku” ja ”nopea”, mutta paikan päällä perjantaina totuus olikin hieman monimutkaisempi. Vaikka suuremmat mäet loistivat poissaolollaan ja 47 km matkalla oli vain neljä risteystä ja kääntöpaikka, niin reitti oli kaikkea muuta kuin suoraviivainen. Ensimmäinen huomioitava tekijä oli kisapäivän erittäin voimakas tuuli pohjoisesesta, joka oli ensimmäisellä kolmanneksella sivumyötäinen, toisella kolmanneksella suoraan sivusta ja viimeisellä kolmanneksella sivuvastainen.
Toisekseen reitti mutkitteli jatkuvasti ja asfaltti oli melkoisen huonossa kunnossa, joka tarkoitti jatkuvaa kompromissien tekemistä parhaan ajolinjan ja kuoppien/railojen väistelyn välillä. Taisin tässä epäonnistua, sillä perässäni autoa ajanut Sami kommentoi minun ajaneeni ainakin 100 metriä ylipitkän tempon liian pitkien ajolinjojen takia.
Kolmanneksi pannukakku reitti ei suinkaan ollut, vaan jatkuvaa pientä kumpuilua. Tälläinen ei yhteislähtökisassa vaikuttaisi yhtään mitään, mutta tempossa jatkuvasti limiitillä ajaessa pienet hidastukset ja kiihdytykset takaisin matkavauhtiin saattavat sotkea ajorytmiä.
Viimeiset säädöt ennen lähtöä
Taktiikka ja vauhdinjaon onnistuminen
Vaikka lähtöpaikalla tuuli oli aivan järkyttävä, kuulimme huhuja paikallisilta, että itse reitille tuuli ei osu ollenkaan niin pahasti, kuin voisi luulla. Otin kuitenkin Samin neuvosta alkumatkan rauhallisemmin ja jätin hieman reserviä viimeiselle kolmannekselle vastatuuleen tykittelyyn. Tämä ei ole minulle luonnollinen tempotaktiikka, vaan yleensä lähden tavoittelemaan hieman korkeampaa keskitehoa mihin kykenen ja hiivun hallitusti loppua kohden, kuitenkin puristaen viimeisellä kilometrillä aivan kaikki mitä jaloista irtoaa.
Samin taktiikka tuntui kuitenkin pelaavan hyvin ja Stravan perusteella voitin Aimo Pyykkösen käytännössä viimeisellä seitsemällä kilometrillä. Toisaalta olin Trond Larsenin kanssa tasoissa 20 km ennen maalia, mutta hävisin loppuajassa 12 sekuntia, joten Trond ajoi lopun vastatuuliosuuden vieläkin vahvemmin.
Vertailu Aimo Pyykköseen. Violetin viivan ollessa mustan yläpuolella, minä olen edellä.Vertailu Trond Larseniin. Violetin viivan ollessa mustan yläpuolella, minä olen edellä.
Ensimmäisen kolmanneksen keskitehoni oli 313 w, toisen 316 w ja viimeisen 319 w, joten tyypilliseen hiipuvaan keskitehoon verrattuna vauhdinjakoni oli mielestäni hyvä tälle reitille. Edelleen keskiteho 316 w on erittäin pieni verrattuna kilpakumppaneihini ja siihen mihin pystyn esimerkiksi ylämäessä maantiepyörällä, mutta onpahan jotain mitä kehittää ensi kaudeksi. Samalla vauhdinjaolla saavutettu 320 w keskiteho olisi todennäköisesti riittänyt pronssiin, joten pienistä eroista puhutaan, mutta turha jossitella, tähän jalka riitti tänä päivänä.
SM-kortteli
Tikkurilan Heurekan ympäristön korttelireittiä oli mainostettu tekniseksi jo pitemmän aikaa ja kisaa edeltänyt tutustumisajo vahvisti huhut. En silti suostu kutsumaan reittiä vaaralliseksi, vaikka parit ikävät kolarit kisassa sattuivatkin. Vesikouru tai ei, liian nopea tilannevauhti mutkassa johtaa ulosajoon. Mielestäni reitti oli sopivalla tavalla teknisesti haastava, mikä teki kilvanajosta mielenkiintoista.
Paikalla oli mukavasti katsojia
Kisa lähti käyntiin ja jouduttiin keskeyttämään pitkäksi aikaa melkein samantien, kun Stangan Osku Pulkkinen ja Länkenin Aleksi Hänninen kolaroivat pahasti betoniseinään alikulkutunnelissa. Jälkiviisaanaa takaseinään olisi voinut laittaa jotain pehmustetta suojaksi, sillä se ei olisi edes kaventanut reittiä. Jarkko Niemi, Sampo Lahti(?) ja tukijoukot vastasivat väliaikaviihteestä oikein kunnon sanaharkan muodossa, samalla kun loukkaantuneita kilpailijoita vietiin ambulanssilla pois reitiltä. Mistä lie riita syntynyt, en pysynyt kärryillä.
Pian kisa kuitenkin starttasi kunnolla ja kasoilta vältyttiin aivan loppuun asti. Kaikenlaista yritystä tuli monelta suunnalta lähes jatkuvalla syötöllä. Henttalan Joonas tuntui purkavan agressioita iskemällä lähes koko ajan, mikä ei taktiikkana toiminut kovin hyvin, mutta elävöitti kyllä kisan kulkua mukavasti.
Kun vajaa 50 minuuttia kisaa oli ajettu kärkeen muodostui kahdeksan kuskin hyvä ryhmä ja itse jäin pääjoukon puolelle, mutta meiltä oli Anders kärjessä. Yritin tehdä siltauksen, niin ettei muita pääsisi mukaan, mutta Juhana Hietala ja Lauri Seppä tulivat kuitenkin peesissä mukana. Ryhmässä ei oikein ollut yhteisymmärrystä vetämisestä, joten otin vastuun jonkinlaisesta vauhdinpidosta, koska ajattelin että Andersilla olisi kuitenkin paremmat mahdollisuudet tästä ryhmästä, kuin pääjoukosta.
Viimeisen kierroksen puolivälissä kysyin vielä Andersilta, haluaako hän nousta ylemmäksi ryhmän takapuoliskolta, mutta Anders sanoi olevansa tyytyväinen asemaansa. Liekö halusi päästä yllättämään porukan hieman taaempaa lähtevällä iskulla. Tämä ei kuitenkaan onnistunut ja loppukirissä olimme molemmat aivan liian takana. Juhana Hietala veti viimeisen mutkan liian kovaa, ajoi vastakkaisen puolen vesikouruun ja kaatui keskelle tietä. Kaikki muut paitsi Anders onnistuivat väistämään keskellä tietä makaavan Juhanan ja Juha Kangaskokko taiteili yksi jalka polkimella viivan yli korttelimestariksi.
Eli aika perseelleen se meni loppupeleissä meidän tiimiltä ja käteen jäi vain ”TV-aikaa” ja kaatunut tuore maantieajon Suomen mestari. Suoraan sanoen otti aika hitosti päähän heti kisan jälkeen, että miksi tässä piti näin käydä viime metreillä. Oma jalka oli kisan alussa aivan hirveän tukkoinen, mutta nylkeminen onnistui kyllä lopussa, vaikka herkkyys ei missään vaiheessa löytynyt.
Monta vuotta suhtauduin aika-ajamiseen välttämättömänä pahana, joka pilasi mahdollisuuteni sijoittua hyvin etappikisoissa. Tempotyylinen tehontuottoni tasamaalla tuntui heikkoudelta kilpakumppaneihin verrattuna, varsinkin huomioiden mitä olin saanut itsestäni irti pitemmissä ylämäissä Mallorcan-leireillä.
Tasamaan tehontuottoa on tullut harjoiteltua jo ennen varsinaista tempoinnostusta tekemällä pitempiä 10-20 minuutin intervalleja maantiepyörällä, sillä täysin kirikyvyttömänä kuskina soolohatka on lähes ainoa tapani voittaa kisoja ikinä Suomen maastoissa.
Kaksi vuotta sitten lainasin ensimmäistä kertaa Ramstedin Teemun Giant Trinity aika-ajopyörää ja huomasin, että oikealla pyörällä ajaessani pystyin tekemään ihan kelpo ajan 13:27 Sotungintien 10 km reitillä (Strava), vaikka täydestä tempovarustuksesta puuttuikin vielä kunnon tempokiekot, kypärä, haalari ja kengänsuojat eli käytännössä kaikki muu paitsi itse pyörä.
2016 Pepen tempo 13:27 veto. Laiton asento (kädet liian pitkällä), mutta ei optimoitu varustus.
Tempokärpänen ei tästä aivan vielä täysiä puraissut vaan jatkoin Ramulta pyörän lainaamista aina kauden 2017 loppuun asti, jolloin ajoin omaksi yllätykseksi kuudenneksi Lapinkylän tempossa (tulokset ja Strava) ja yhdeksänneksi SM-tempossa Pikku-Syöteellä (tulokset ja Strava). Viimeistään Martikaisen Tommin vihjaus, että ehkä tempoon kannattaisi panostaa enemmänkin, sai aikaan kipinän oman pyörän hankkimisesta ja tempoharjoittelun lisäämisestä sen myötä.
Tempoon panostaminen alkaa
Syksyllä 2017 tempoprojekti sitten alkoi ja hieman perse edellä puuhun asiassa mentiin. Tilasin hyvästä alennuksesta Planet-X Exo3 -runkosetin ja viikkoa myöhemmin myös runkoon ainoat sopivat jarrut samasta puljusta. ”Integrated brakes” ei suinkaan tarkoita, että runkosetti sisältäisi myös kyseiset jarrut, ei tietenkään. Saat tilata ne erikseen.
Planet-X Exo3 ja liian massiivinen vinoputki.
Hovihankkijani Vantaan Bikeplanetin kautta hommasin täyden Shimano Ultegra DI2 osasarjan ja kaikki muut vaadittavat kilkkeet lopullisia tempokiekkoja vaille ja kasasin pyörän talven trainerointeja varten. Lokakuusta tammikuuhun pyörällä sitten traineroin tyytyväisenä ja yritin hakea asentoa kohdalleen, kunnes tietooni tuli Fillarifoorumin postaus kyseisestä runkosetistä.
Kauhukseni paljastui, että vaikka Planet-X oli sosiaalisessa mediassa muuta antanut ymmärtää, kyseinen runko ei ollut UCI-laillinen, joten sillä ei saisi ottaa osaa virallisiin aika-ajokilpailuihin. Vaikka vanha 3:1-sääntö ei enää rajoittanut runkoputkien mittasuhteita, yhdenkään runkoputken poikkileikkaus ei saanut olla enempää kuin kahdeksan senttimetriä ja Exo3:ssa tämä mitta oli suurimmillaan 10 senttimetriä.
Pisteet kuitenkin Planet-X:lle joka hyväksyi reklamaationi, hyvitti kaikki rahani täysimääräisesti ja järjesti vielä kuljetuksen runkosetille kotiovelta. Harjaanjohtava markkinointi ansaitsee 0/5 pisteet, mutta asiakaspalvelun toiminta täydet 5/5.
Giant Trinity
Tämä jätti minut kuitenkin ilman temporunkoa, mutta Bikeplanetin Anssi auttoi miestä hädässä ja tilalle löytyi erittäin kilpailukykyinen Giant Trinity Advanced Pro TT -runkosetti. Ulospäin täysin samanlaisen näköinen, jolla Tom Dumoulin voitti aika-ajon maailmanmestaruuden 2017, vaikka epäilen että Tompalla olikin joku erikoisversio, jota ei rahvaalle edes kaupitella.
Yhtä kaikki Trinityni saapui minulle hyvissä ajoin ennen kisakauden alkua ja pääsin kasaamaan pyörää. Pyörän etupään integraation ja sitä myöden monimutkaisuuden aste oli aivan eri luokkaa kuin Planet-X:ssä ja muutama ärräpää tuli päästettyä ennen kuin pyörä oli kasassa. Kun hommasin vielä levykiekon taakse ja kolmepuolaisen etukiekon oli pyörä valmis kesän koitoksiin.
Giant Trinity Advanced Pro TT nykyisessä muodossaan.
Loput tempovarustuksestani sisältävät tällä hetkellä IBD Cyclingin väreissä olevan Pearl Izumin tempohaalarin, Catliken lyhythäntäisen tempokypärän ja Velotozen kengänsuojat. Kypärä saattaisi olla potentiaalinen kehityskohde, jos vain oppisin pitämään päätäni oikeassa asennossa koko ajan, mikä ei tällä hetkellä vielä aivan onnistu.
Vauhdin testailua
Toukokuun puolivälin kesäisen sään myötä pääsin ensimmäistä kertaa kokeilemaan, miten paljon uutta vauhtia uusi pyörä, uudet varusteet ja lainapyörään verrattuna paremmin kohdilleen hinkattu ajoasento toisivat. Totaalisen tyyni kesäilta ja 25 astetta lämmintä (lämmin ilma on harvempaa ja siksi nopeampaa) eivät jättäneet auki paikkoja selittelyille Sotungintien tempossa. Edellinen ennätykseni oli edelleen vuoden 2016 13:27 ja mielessä siinti 13 minuutin haamuraja, jonka alitukseen en uskonut, mutta jota pidin pidemmän tähtäimen tavoitteena. Tavoitteeni oli siis tehdä vain uusi oma ennätys.
Ajoasento ja varustus 12:55 Sotungintien tempon kellotuksessa.
Yllätykseni olikin siis suuri, kun kello pysähtyi aikaan 12:55 tarkoittaen 32 sekunnin parannusta keskiwattien asettuessa tismalleen tavoitteeseeni 350w. Tällä ajalla irtoaa Stravasta sija neljä ja Pepen kaikkien aikojen listalla sijoitus olisi yhdeksäs, jos ajo olisi tehty Pepen kellottamana. Ei aivan huono ruotaisu siis.
Seuraava vertailukohta vauhdille yli kaksi kertaa pidemmällä matkalla oli 3.6. IK32:n järjestämä Lapinkylän tempo, jossa kisamatka on 26,6 kilometriä. 2017 lainapyörällä ajoin reitin aikaan 36:09 (tulokset ja Strava), mikä oikeutti kuudenteen sijaan. Nyt vauhtia oli lähes samoilla tehoilla tullut niin paljon lisää, että ajasta lähti lähes kaksi minuuttia pois ja kello pysähtyi aikaan 34:15 (tulokset ja Strava), millä tulin toiseksi vain SM-mitalisti Tommi Martikaiselle häviten.
1. Tommi Martikainen 2. Niki Birling 3. Antti PalonenLapinkylän tempo 2018. Asento ei kasassa enää, kun puristan loppumäkeen. Kuva Matti Ouvinen.
Monet ovat spekuloineet, kuinka temponi voi kulkea kohtuullisen hyvin niinkin pienillä tehoilla, enkä osaa aivan vastata kysymykseen, onko mittari linjassa muiden kanssa vai olenko todella niin liukas aerodynaamisesti. Lapinkylässä keskinopeuteni melko mäkisellä ja tuulisella reitillä oli 46,3 km/h vain 326 watin tehoilla. Ero monien muiden kilpakumppaneiden teho/nopeus-suhteeseen on suuri, mitä en osaa itsekään selittää täysin.
Lapinkylän tempo 2018 loppurutistus. Kuva Akseli Marttila.
Pitkissä ylämäissä kuten Mallorcan Sa Calobralla reilusti yli 350 watin teholla ajaminen noin puoli tuntia ei ole minulle kummoinen temppu, mutta tempopyörällä en pääse aivan näihin tehoihin. ”Tempo-FTP:ni” tuntuu olevan noin 320 wattia, sillä lyhyempi rykäys kuten kymppitempo kulkee 350 watilla, mutta pitemmissä vedoissa teho hiipuu lähemmäs 320 wattia, kuitenkin stabiloituen juuri sen yläpuolelle.
Seuraavana SM-tempo
Noormarkun SM-tempo on tulevan viikon perjantaina seuraava koitokseni ja yksi kauden päätavoitteista. Reitti on tasainen ja oletettavasti helppo, joten jos tuuli ei tee suuria tepposia, oletan 47 kilometrin reitin taittuvan noin 46-47 km/h keskinopeudella, eli kovin kauas tunnin ajasta ei mennä, jos en romahda pahasti. Näistä lähtökohdista lähden todennäköisesti tavoittelemaan 330 watin keskitehoa, joka on hieman optimistista, mutta ei niin korkealla, että riskeeraisin räjähtäväni täysin. Noin 320 wattia on kuitenkin todennäköisempi lopputulos, enkä pysty olemaan siihen kovin pettynyt.
Porvoo Turbon jälkeen voimien keruuta vastatuuliseen kotimatkaan.
Juhannuslauantaina tuli testattua taas kisavauhtia ja vetäistyä uudet pohjat Stravan ”Helsinki-Porvoo Turbo” -segmenttiin. 30,7 kilometriä taittui mukavasti myötätuulen saattelemana 50,5 km/h keskinopeudella. Samat watit kun saa riittämään reilut 1,5 kertaa pidemmälle matkalle viikon päästä, niin olen tyytyväinen.
En lähde mitalitavoitteilla spekuloimaan, mutta hyvään sijoitukseen on kaikki edellytykset. Loppu riippuu sitten kilpakumppaneista – tempossa kun pystyy tekemään vain oman parhaansa, eikä yhtään enempää. IBD Cyclingin miehistä myös Antti Palonen, Eero Mäenpää ja Antti Vekkeli ovat erittäin hyviä tempossa ja keskinäinen kisamme tulee olemaan erittäin kova. Teoriassa on mahdollista, että kaikki neljä löytyvät tuloslistalta top10:stä.
Ystävällinen pyöräkauppias Vantaan Bikeplanetista antoi minulle Wahoo Elemnt pyörätietokoneen testattavaksi ja pyysi raportoimaan käyttökokemuksista. Epäilen hänen pohjimmaisen motiivin olevan tutustuttaa minut Wahoon laitteisiin ja niiden käyttämiseen, jotta hän voi jatkossa käyttää minua teknisenä tukihenkilönä. Hyväksyn tämän osaksi yhteistyökuviotamme. Ajattelin, että samaan syssyyn kirjoitan kokemukseni tänne blogiini, joten tässä tulee.
Käytin Elemntiä viikon ajan pääsiasissa Tavastia 3 days etappiajoissa, sisältäen korttelikisan, joukkueaika-ajon ja kaksi maantietappia. Lisäksi kävin yhdellä lenkillä tempopyörälläni Elemnt seuranani.
Elemntin myyntipakkaus sisälsi itse laitteen, kolme erilaista telinettä (stongan edessä, stemmin päällä ja aika-ajotikkuihin) sekä micro-usb-kaapelin. Juuri enempää en osannut toivoa. Lisäksi pakkaus itse oli erittäin edustavan ja laadukkaan oloinen, mistä syntyi heti hyvä vaikutelma.
Laadukas pakkaus ja kattava sisältö
Vertailu Garmin Edge 820 kanssa
Olen ollut Garmin käyttäjä vuodesta 2011 asti ja näinä vuosina minulla on ollut kaksi pyörätietokonetta: Garmin Edge 800 ja Edge 820, joista jälkimmäinen nyt hieman toista vuotta. Peilaan Wahoota siis vahvasti juuri Edge 820:sta vastaan.
Olisin mielummin ottanut testiin hieman kompaktimman Wahoo Elemnt Boltin, joka ulkomitoilta vastaa hyvin läheltä Edge 820:stä, kun taas isoveli Elemnt on selkeästi kookkaampi. Elemnt on kuitenkin marginaalisesti litteämpi kuin Edge 820 ja lituskaisempi muoto korostuu suhteessa laitteen suureen pinta-alaan. Elemntin erot verrattuna Elemnt Boltiin ovat lähinnä enemmän led-valoja (jotka kytkin kisoihin pois häiritsemästä) ja suuremman näytön mukana tuomat 11 datakenttää kerralla verrattuna Boltin yhdeksään.
Wahoo Elemnt ja Garmin Edge 820Wahoo Elemnt ja Garmin Edge 820
Laitteen ulkonäkö on mielestäni vanhahtava. Laitteessa on todella paljon pinta-alaa näytön lisäksi. Itse näyttö on samanlevyinen, mutta hieman korkeampi kuin Edge 820:ssa. Pikkuveli Bolt on mielestäni paremman näköinenkin, muun hyvän lisäksi.
Käyttöönotto ja appi
Wahoon pyörätietokoneiden käyttöönotto on erittäin helppoa. Laatikon avauksesta ei ollut kulunut kovin montaa minuuttia, kun olin saanut puhelimen yhdistettyä laitteeseen ja olin muokannut dataruudut oman makuni mukaisiksi ja parittanut syke – ja tehomittarin kätevästi puhelinta hyväksikäyttäen. Wahoon vahvin puoli Garminiin verrattuna on juuri saumaton ja simppeli integraatio puhelin appiin.
Puhelin appi on toisaalta mielestäni yksi Wahoon heikkouksista myös. Parin ensimmäisen päivän aikana olin järkyttynyt siitä, kuinka näin laginen ja jumahteleva appi on voitu laittaa markkinoille, kunnes löysin internetistä vastaavia kokemuksia, jotka johtuivat appin taustalla tekemästä reittikirjaston synkronoinnista Ridewithgps-reittieni kanssa. Kytkin synkkauksen pois ja appi alkoi toimimaan hyvin. Reitit synkronoituvat vissiin vain silloin, kun appi on käytössä, joten en tiedä kauanko operaatiossa kestäisi. Reittikirjastossani on 244 eri reittiä.
Toinen heikkous appissa on se, että mielestäni dataa ei pysty katselemaan ja analysoimaan riittävän tarkasti ja toisaalta Wahoolla ei ole mitään tietokoneella nettiselaimessa toimivaa versiota harjoitusdatan tarkasteluun, appilla on siis pärjättävä. Käytännössä Wahoo on siis luottanut, että kaikki synkronoivat datansa esimerkiksi Stravan kanssa joka tapauksessa ja hoitavat nettiselaimessa tarkastelun sitä kautta. Jäin kuitenkin kaipaamaan Garmin Connectin nettiselainversiota Elemntin kanssa.
Tässä käyttöliittymässä ei datoja yksityiskohtaisesti tarkastella
Ajonaikainen käyttö
Ajon aikainen käyttö oli Elemntissä jouhevaa. Kaikki toimi mainiosti ja painonappulat ovat käyttöliittymänä hyvät, mutta toki jotain ominaisuuksia menetetään ilman kosketusnäyttöä. Laitteen iso koko, hieman heppoinen muoviteline ja jäykät napit johtivat tilanteeseen, että joidenkin nappien painaminen fleksasi telinettä varsin merkittävästi.
Laite näyttää virtaviivaiselta suuresta koosta huolimattaSamoin edestä katsoen
Jotkin ratkaisut olisivat mielestäni hieman hölmöjä, kuten että oletuksena päällä oleva ”Lap data” ruutu on näkyvissä vasta, lap-nappulaa on painettu vähintään kerran. Itse haluaisin katsoa lap-ruutua myös esimerkiksi tempokisoissa, joten joutuisin joko kikkailemaan tyhjän lapin pohjille ennen starttia, että saisin lap-ruudun näytölle heti startista alkaen. Typerää.
Lisäksi laite ei automaattisesti synkroinut datoja pilveen, jos en ollut puhelimen lähettyvillä, kun kisa tai harjoitus loppui ja lopetin aktiviteetin laitteesta. Garmin osaa synkroinoida jonossa olevat aktiviteetit, kunhan virta on päällä ja laite viedään puhelimen läheisyyteen, kun taas Wahoossa piti aktiviisesti käynnistää appi, jotta synkkaus tapahtui.
Normaali ajonaikainen ruutuni
Toisaalta Wahoo ei bugita kummallisilla tavoilla, kuten oma Garmin Edge 820 tuppaa tekemän. Garmini esimerkiksi päättää käynnistyä uudelleen usein, kun tarkoituksena on sammuttaa laite. Lisäksi Garminin uudet kapasitiiviset kosketusnäytöt ovat todella tuskaisia käyttää ja jumahtavat totaalisesti silloin tällöin. Viikon aikana en saanut Wahoolla aikaiseksi mitään bugituksia tai jumituksia.
Yhteenveto
Lopputulemana saatan jossain vaiheessa siirtyä Wahoon kelkkaan, mutta laite on silloin ehdottomasti pienempi, halvempi, kevyempi, aerodynaamisempi ja paremman näköinen Wahoo Elemnt Bolt, ei isoveli Elemnt.
Plussat:
+Helppo käyttöönotto
+Hyvä integraatio puhelin appiin
+Helppo käyttö fyysisillä näppäimillä ajon aikana
+Mustavalkonäyttö on selkeä
+Ei bugita
+Ledivalot jos joku niistä tykkää
+Kolme telinettä paketissa
Miinukset
-Liian iso (Bolt korjaisi tämän)
-Ruma ulkonäkö (Bolt korjaisi tämän)
-Appi liian simppeli datan hc-tarkasteluun
-Ei desktop appia datan hc-tarkasteluun
-Etuteline fleksaa
-Telineet tehty keinotekoisesti yhteensopimattomiksi Garminin kanssa. Mekanismi on sama, mutta 90 astetta vinossa
-Mustavalkoinen kartta ilman kosketusnäyttöä tekee navigoinnista haastavaa
Heitä kysymyksiä kommentteihin, jos jätin jotain sinua kiinnostavaa kertomatta!
